Yksityisten ihmisten omien tietojen hallinta verkossa on noussut merkittäväksi kysymykseksi 2000-luvulla. Yhä useampi yritys kerää tietoja asiakkaidensa ostokäyttäytymisestä ja pyrkii kohdistamaan markkinointiaan entistä tarkemmille kohderyhmille. Yritysten lisäksi myös kuluttajat itse haluavat jakaa itsestään tietoja erilaisiin sosiaalisen median palveluihin, Facebookiin, joka muuten tuli juuri osaksi koulun opetussuunnitelmaa, Twitteriin, LinkedIniin ja esimerkiksi verkkodeittailusivustoille.
Uutuutena ovat somepalvelut, joissa mennään askel eteenpäin ja jaetaan yksityiskohtaista tietoa esimerkiksi rahankäytöstä Balancion, liikuntatottumuksista HeiaHeia, Sportstracker ja tarkasta maantieteellisestä sijainnista foursquare. Sulavasti toimivien kännyköiden myötä sosiaalisesta mediasta on tullut niin luonnollinen osa elämää, että uskoisin, että pian unohdetaan, että virtuaaliminällä ja sosiaalisella minällä olisi jokin ero. Onko edes syytä enää puhua sosiaalisesta mediasta? Voitaisiinko myös vain puhua mediasta, koska mielestäni on jo kyseenalaistettava jokainen media, joka ei toimisi sosiaalisen median kautta ja sen avulla?
Tärkeä kysymys on kuitenkin verkkoon annettujen tiedonsirpaleiden hallinta. Yhdistämällä tietoa eri lähteistä voidaan jokaisesta henkilöstä koostaa hyvinkin yksityiskohtainen kuva, mutta useimmiten monilta meistä on unohtunut, missä kaikkialla meistä onkaan verkkojälkiä.
Tällä hetkellä yksityishenkilöille ei ole tarjolla kunnollisia työkaluja seurata omaa verkkoidentiteettiään, mutta jatkossa tämä tullee korjautumaan. Ennustaisin myös, että lähitulevaisuudessa tulemme näkemään kokonaisen toimialan, joka erikoistuu myös tavallisten ihmisten verkkoimagon hallintaan.
Tällä hetkellä kuitenkin tutuin tapa seurata omaa verkkoimagoaan on tietenkin oman nimen googlaaminen. Pahe, josta kukaan ei koskaan puhu, mutta joka kuuluu aina aika ajoin tehdä. Yleensä asiaan kuuluu myös läheisten googlaaminen. Tämä ei kuitenkaan aja kunnolla asiaa, koska harvemmin pienimmät verkkojäljet nousevat Googlen hauissa esille. Varsinkaan jäljet, joihin suoraan ei liity nimeä tai muuta selkeää tunnistetta. Teknologian kehittyessä myös tunnistaminen kehittyy, joten tähän nimelliseen suojaan ei kannata luottaa.
Toisaalta joissakin tapauksissa laajasta verkkonäkyvyydestä on tietenkin myös apua. Esimerkiksi työnhaussa selkeä ja vahva imago on eduksi, koska potentiaalinen työnantaja voi tutustua hakijan ajatuksiin jo etukäteen. Voidaan myös puhua verkkopääomasta, jonka työntekijä tuo mukanaan yritykseen. Tulevaisuudessa saattaa olla jopa niin, että työntekijöiden palkassa on myös korotuksia ja bonuksia, jotka perustuvat verkkoimagoon. Saa nähdä, milloin lasketaan myös selkeä rahallinen arvo maininnoille blogeissa, twiitteissä ja muissa some-palveluissa?