Yksityisten ihmisten omien tietojen hallinta verkossa on noussut merkittäväksi kysymykseksi 2000-luvulla. Yhä useampi yritys kerää tietoja asiakkaidensa ostokäyttäytymisestä ja pyrkii kohdistamaan markkinointiaan entistä tarkemmille kohderyhmille. Yritysten lisäksi myös kuluttajat itse haluavat jakaa itsestään tietoja erilaisiin sosiaalisen median palveluihin, Facebookiin, joka muuten tuli juuri osaksi koulun opetussuunnitelmaa, Twitteriin, LinkedIniin ja esimerkiksi verkkodeittailusivustoille.

Uutuutena ovat somepalvelut, joissa mennään askel eteenpäin ja jaetaan yksityiskohtaista tietoa esimerkiksi rahankäytöstä Balancion, liikuntatottumuksista HeiaHeia, Sportstracker ja tarkasta maantieteellisestä sijainnista foursquare. Sulavasti toimivien kännyköiden myötä sosiaalisesta mediasta on tullut niin luonnollinen osa elämää, että uskoisin, että pian unohdetaan, että virtuaaliminällä ja sosiaalisella minällä olisi jokin ero. Onko edes syytä enää puhua sosiaalisesta mediasta? Voitaisiinko myös vain puhua mediasta, koska mielestäni on jo kyseenalaistettava jokainen media, joka ei toimisi sosiaalisen median kautta ja sen avulla?

Tärkeä kysymys on kuitenkin verkkoon annettujen tiedonsirpaleiden hallinta. Yhdistämällä tietoa eri lähteistä voidaan jokaisesta henkilöstä koostaa hyvinkin yksityiskohtainen kuva, mutta useimmiten monilta meistä on unohtunut, missä kaikkialla meistä onkaan verkkojälkiä.

Tuhkapilvikaaoksen aikana nousi taas selkeästi esille, että yhteisöllinen media toimi parhaiten nopeassa tiedonvälityksessä, kun mistään ei oikein saanut virallista tietoa. Monien lentoyhtiöiden toiminnassa oli kuitenkin toivomisen varaa, mutta esimerkiksi Air Baltic osasi hyödyntää Facebook-sivuansa erinomaisesti. Sivuilla oli koko ajan päivittyvää tietoa lentotilanteesta. Media oli oikea, koska suurin osa pulassa olleista pääsi kännyköillään Facebook-sivuille.

Monesti tuntuu, että yritykset ovat unohtaneet, että kyseessä on tosiaan media, eikä pelkkä mainosfasadi, oli sitten kyse Facebookista, Twitteristä tai muusta palvelusta.

Tuhkapilven ohella on viime aikoina ollut myös muita tilanteita, joissa on kuluttajana jäänyt toivomaan ajantasaisempia palveluita sosiaalisessa mediassa. Esimerkiksi viimeaikaisten elintarvike- ja kuljetusalan lakkojen aiheuttamien poikkeustilanteiden liittyvän tiedottamisen voisi hoitaa toimivammin somen avulla.

Mediassa on ollut paljon puhetta medianlukutaidosta, mutta mediankäyttötaito on yhtä merkittävä avu. Niin kuluttajille kuin organisaatioille.

Yksi selkeä kehittämisen kohde olisivat ehdottomasti pankkipalvelut. Tällä hetkellä ei tietääkseni yksikään pankki kunnolla hyödynnä somen toiminnallisuuksia. Pankkipalveluista puhutaan yleisillä keskustelupalstoilla päivät pääskytysten ja ns. ammattilaiset antavat toisia uskomattomampia neuvoja, mutta ammattilaiset pysyvät useimmiten hiljaa. Keskustelua ei myöskään herätetä pankkien omilla sivuilla.

Heikki Hellman käsitteli 28.3. Sunnuntaisivuilla näyttävästi verkkokeskustelujen laatua, joka vaikuttaa olevan tällä hetkellä Helsingin Sanomille varsinainen kuuma peruna. Keskusteluihin kyllästyneet HS.fi-lukijat ovat jopa perustaneet Facebookiin oman terapiaryhmän, ja on tietenkin hyvä, että lehti katsoo omaa tonttiaan kriittisellä silmällä.

Verkkokeskustelujen rappiota kauhistellessa on kuitenkin syytä muistaa, että kärjistyneet kilpahuutelut edustavat vain osaa koko totuudesta. Koko keskustelukenttä ei ole vessanseinädebatin tasolla: verkossa on runsaasti myös laadukasta mielipiteen- ja tiedonvaihtoa, josta on hyötyä niin lukijoille kuin kirjoittajille itselleen.

Myös anonyymiydessä on hyvät puolensa, kuten Seija Sirkiä tiistain 30.3. Mielipiteessä jo toikin esiin. Kun osallistumiskynnys madaltuu, verkkoon tulvii myös paljon hyvää: asiantuntemusta, yhteisöllisyyttä ja aitoa moniäänisyyttä. Jos sitä ei näe, kannattaa siirtyä verenpainetta nostattavilta sivuilta esimerkiksi asiantuntijafoorumeille tai blogeihin, joita me suomalaiset tuotamme ahkerasti.

Entistä useammat käyttävät sähköpostin ja puhelimen rinnalla sosiaalisen median palveluita, kuten Facebookia, LinkedInia tai Twitteriä, mutta kenelle jää vastuu, jos palvelut eivät kriittisellä hetkellä toimi? Tämä on tärkeä kysymys varsinkin yrityksien näkökulmasta, jotka hyödyntävät sosiaalista mediaa omassa sisäisessä viestinnässään tai ovat siirtäneet osan asiakaspalvelustaan vaikkapa Twitteriin.

Marraskuussa julkaistun Sopranon tutkimuksen mukaan yritysmaailmassa monet kokevat sosiaalisen median vaarallisena ja jopa hallitsemattomana ilmiönä. Tutkimuksen mukaan pienissä yrityksissä sosiaalisen median hyödyntäminen on erityisen haastavaa, koska resurssit ovat hyvin tiukassa ja tietoutta puuttuu. Lisäksi henkilöstön ikärakenne vaikuttaa tilanteeseen, koska yrityksen johtoa ja vanhempia työntekijöitä on vaikea innostaa mukaan.

Kyseessä on kiinnostava tutkimus, mutta mielestäni siinä on epäonnistuttu näkemään asian ydin. Kyse ei ole muutosvastarinnasta, ikäluokkien kuilusta, resursseista tai pessimistisestä elämänasenteesta, vaan epävarmuudesta ja pelosta kysyä tyhmiä kysymyksiä. Ilmiöiden nimistä on tullut median kautta tuttuja, mutta palvelut niiden taustalla ovat edelleen suurelle osalle työntekijöistä vieraita. Silti yrityksissä ihmetellään, miksi kukaan ei suostu bloggaamaan paria tekstiä enempää tai miksi Facebook-sivustolla ei tapahdu ensimmäisen viikon jälkeen mitään.

Tietoja uudesta kevyemmästä Facebookista on valunut monista lähteistä mm. Tech Crunch, Mashable, mutta vielä ei ole selvää onko kyseessä todella Facebookin yksinkertaistettu versio, joka helpottaisi Facebookin omaksumista uusille käyttäjille vai onko ajatuksena päästä Twitterin tontille pikaviestimien kisassa?

Helsingin Sanomat nosti aamun lehdessä esiin Facebookin negatiiviset lieveilmiöt eli palvelun tarjoamat mahdollisuudet rasismin ja rikollisuuden levittämisessä. Lehden mukaan ryhmissä uskalletaan mennä pidemmälle kuin tosielämässä. Ongelmallisinta ovat kuitenkin vaikutteille alttiit ilmiset, jotka ryhmien kautta myöhemmin syyllistyvät rikoksiin. Aihe on todellinen, mutta silti suhteellisen sensaationhakuinen ja pelotteleva.

Ylioppilaskirjoitukset ovat alkaneet äidinkielen tekstitaidon kokeella. Helsingin Sanomat otsikoi tänään uutisensa raflaavasti, että aiheiden joukossa oli myös Facebook. Mielestäni kyseessä on tutkintolautakunnan klassinen ansa kokelaille: aihe on niin lähellä omaa arkea ja todennäköisesti positiivisesti värittynyt, että hyvän tekstin kirjoittaminen aiheesta on vaikeaa. Lukemattomien muiden samasta asiasta jauhavien pohdintojen joukossa on vaikea erottautua edukseen.